” Mun kaverilla on masennus. Sen takia me ei nähdä usein, ja se tympii mua. Tää mun kaveri ei jaksa koskaan lähteä mihinkään, vaan mun täytyis aina mennä. Välillä tuntuu, että mä on mun kaverille psykiatri. Se aina kertoo mulle ongelmistaan, eikä jaksa kuunnella muita. Se harmittaa mua. Olis kiva kertoa sille, että mulle kuuluu hyvää. Kerrankin!”
” Mä huomasin, että mun isosiskolla on jokin pielessä, kun se oli tosi masentuneen oloinen. Se lukittautui omaan huoneensa, eikä jaksanut käydä koulussa, eikä oikein tehdä muutakaan. Mä en heti tajunnut mistä on kyse, mut sitten sisko haki itselleen apua mielenterveystoimistosta. Sit se kertoi mulle, että sillä on masennus. Aluksi en osannut käsitellä asiaa, mutta sitten hain tietoa omaisyhdistyksen nuorten ryhmästä. Oloni oli helpottuneempi kun tiesin enemmän siskoni sairaudesta. Ryhmässä tapasin muita joilla oli samantyyppisiä ongelmia ja he tiesivät miltä musta tuntui. Sen jälkeen olo ei ollut enää niin yksinäinen.”
Minusta kaikkein hienointa koko kurssissa oli se, että sinne oli tullut ihmisiä, jotka todella halusivat puhua ja jakaa kokemuksia muiden kanssa. Ja jos halusikin vain olla ihan hiljaa, muut ymmärsivät sen: joskus pelkkä kuuntelu toimii paremmin ja antaa tilaa ajatella muidenkin ratkaisuja. Ennen pitkää varmaan itse kullekin kuitenkin tuli tunne, että ”tosta minullakin on kokemuksia ja ajatuksia, joista haluan ketoa.”
Ennen varsinaista kurssia meillä oli kaksi ennakkotapaamista kahden viikon välein. Silloin opimme tunteman toisiamme pikkuhiljaa erilaisten harjoitusten ja pelkän vapaan jutustelun kautta. Minusta tapaamisten - sanoisinko ehkä hieman lapselliset - touhut, kuten askartelu, olivat todella tärkeitä sen kannalta, että se vei kaikkien huomion pois mieltä painavista arjesta ja antoi mahdollisuuden höpöttää asioista ehkäpä toisesta perspektiivistä. Olihan meitä monta, jotka olimme törmänneet samoihin tilanteisiin ja toimineet kaikki omalla tavallamme. Jokaisella oli jotakin annettavaa ja jokaisen osanotto muille tärkeää.
Pidin myös antoisana sitä, että saimme vastauksia kysymyksiin, joita olimme pohtineet ja heitelleet ilmaan silloin, kun maailma potki päähän, vaikka kuinka yritimme kaivautua tyynykasaan ja väistää jalkaa: miksi minulla on paha olo, vaikka vain yksi perheenjäsen sairastaa? Miksi äiti huutaa aina mulle, vaikka yritän tekeytyä näkymättömäksi? Mitä voin tehdä silloin, kun ainoa vaihtoehto tuntuu olevan vain juosta pois? Vastauksia kysymyksiin auttoi löytämään psykologi, joka tuli juttelemaan meidän kanssamme toisella ennakkotapaamiskerralla. Kokemuksena se pari tuntia ei ollut niitä ihanimpia, mutta varmasti arvokkaampia, mitä tässä tilanteessa tarvitsen ymmärtääkseni, miksi joskus tunnen niin kuin tunnen, mistä johtuu ne pelottavatkin tilanteet, joita läheiseni joskus aiheuttaa ja miten voin suhtautua tähän kaikkeen paremmin.
Pohdimme näitä samoja asioita myös varsinaisella viikonloppukurssilla Tampereen Varalan urheiluopistolla ja keksimme ratkaisuja selvitäksemme niistä. Tästä huomasi, kuinka tärkeää oli tutustua muihin nuoriin, jotka olivat samalla lähtöviivalla epävarmuuksineen läheistensä sairauden suhteen. Syntyi monia oivalluksia siitä, kuinka saman tilanteen voi kokea ja kuinka siinä voi toimia muutenkin, kuin on itse tehnyt.
Kurssin ohjelmistoon kuului myös hieman teoreettisempi osuus kun paikalle saapui esittelemään lopputyötään, opasta nuorille omaisille, tekevä opiskelija. Kävimme läpi erilaisia mielenterveydenhäiriöitä, jolloin oli taas mahdollisuus saada vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, ja erilaisia harjoituksia selviämiseen arkipäivän tilanteissa.
Aina keskustelut tai asioiden kertominen ei ollut helppoa – enkä
usko, että sen sitä tarvitsisikaan olla – mutta kun viimein uskalsi,
poikkeuksetta oli palkitsevaa ja helpottavaa. Itse ainakin hämmennyin uudelleen
ja uudelleen sitä, kuinka väärässä olin luullessani,
ettei muka kellään ole niitä tuntemuksia, kokemuksia tai pettymyksiä,
kuin minulla, ja etten ehkä sittenkään ole niin ainutlaatuinen
pelkojeni ja luulojeni kanssa.
Yhä vieläkin pidän yhteyttä kurssilla tutustumiini hienoihin
ja vahvoihin ihmisiin, jotka ovat ansainneet arvostuksensa sillä, etteivät
he ole luovuttaneet vaikeiden asioiden edessä, vaikka joskus kaikki vaan
näyttää niin mahdottomalta. Heiltä opin ettei tarvitse olla
yksin: apua saa ja aina on joku joka ihan oikeasti ymmärtää.”
"Kurssilla oli hyvää keskustelut rooleista ja rajoista, koska niistä voi ammentaa vinkkejä omaan jaksamiseen ja itsetuntemukseen."
"Täällä oli paljon kivempaa kuin osasin odottaa."
"Porukka henki oli hyvä!"
"Keskustelut ryhmissä olivat mukavia, koska sai tietoa mitä toiset ajattelevat asiasta."
" Rentoutustuokiot oli ihania!"
"Pienryhmissä oli tosi hyvä ja helppo puhua ja kuunnella."
"Tutustuin uusiin, ihaniin ihmisiin."
"Opin paljon uusia asioita eri mielenterveyden häiriöistä ja siitä, että vertaistuki on tärkeää."
"Keskustelut olivat hyviä, koska se oli jotenkin helppoa puhua, kun tiesi, että ei ole ainut kenellä on kokemuksia sairaan ihmisen kanssa elämisestä."
"Sain mahdollisuuden käsitellä asioita avoimesti."
"Kurssi on muuttanut minua, enemmän ajatustapaa, kylläkin. Pystyn nyt ajattelemaan asioita erilaisesti, kun on keskustellut muiden ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät sen, mistä puhuu."